Viime aikoina erilaisiin kiertotalousuutisiin on tullut törmättyä sangen usein. Aihe on ehdottomasti kuuma ja yleisöä kiinnostava. Myös henkilökohtaisella tasolla on tapahtunut, minkä huomaa helpoiten siitä, ettei roskapönttö täyty enää entiseen tahtiin. Muoviroskat kun päätyvät keräykseen, toisin kuin ennen.
Metsäteollisuusihmisenä tulee mieleen, että eihän tämä kiertotalous nyt mikään uusi juttu ole. Paperinkeräys on tuttu juttu kaikille ja kartongit kiertävät nykyään varsin mallikkaasti myös, jos vain muistetaan viedä ne keräyspisteeseen. Jos mennään tehtaan sisälle, niin modernin sellutehtaan tehokkuus perustuu kemikaalien kiertoon ja sivuvirratkin käytetään -oikeastaan vain soodasakka poislukien- tehokkaasti hyödyksi. Koska aihe ja siihen liittyvä hype on nyt niin kovasti pinnalla, niin toki hyötykäyttömahdollisuuksien ja niihin liittyvien ideoiden määrä kasvaa ja uusia ajatuksia tulee. Usein törmätään kuitenkin kysymykseen, johon on joskus aika hankala vastata: Vaikka uusi hyötykäyttötapa, tai käytäntö näyttäisi miten hyvältä tahansa paperilla, kuinka voidaan tietää toiminnan kokonaisvaikutukset ympäristön, tai esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen kannalta?
UIR-projekti on ollut laaja kokonaisuus, mutta minun mielestäni yksi sen tulos on erinomaisen merkittävä. Meillä on nyt olemassa erinomaista tutkimustietoa siitä, kuinka paljon voimme välttää päästöjä hyödyntämällä fiksusti kierrätysmateriaaleja. Tämä tutkimustieto on sellaista erittäin kovaa faktaa, joka tulee toivon mukaan myös ohjaamaan eri yrityksiä niiden ponnisteluisssa kohti vähäpäästöisempiä tuotteita ja palveluja.
Blogin kirjoittaja
Juha Oksanen, Stora Enso